Our wildest moments

Mistähän sitä nyt sitten alottais. Varmaan torstaista sitten. Torstai-iltaa tuun tuskin ikinä unohtamaan. Lähettiin mun tanskalaisen ystävän kanssa töistä aikaisemmin, jotta ehdittiin seuraamaan meistaradeildiä. Mä jouduin kuskiksi ja startattiin täältä meiltä noin viiden aikoihin. Onneks reitin piti olla helppo, suoraa tietä ja vain yksi käännös. Ajettiin harhaan silti. Matkalla oli myös pientä jännitystä päästäänkö ollenkaan perille, auto alkoi temppuilla. Skodan ohjekirjasesta fiksuina tyttöinä tarkistettiin, jarruissa on jotain vikaa. Päätettiin kuitenkin jatkaa matkaa, autolla pääsi kuitenkin eteenpäin. Noin puolen tunnin ajon jälkeen, piti kääntyä ison maneesin kohdalta vasemmalle. Ette voi eksyä, ne sanoi. Ison maneesin kohdalta ei kääntynyt tietä, se kääntyi kirkon kohdalta muutama sata metriä aiemmin. Pienen harhailun jälkeen, löydettiin perille. 1500 Islannin kruunua sisäänpääsystä, sit vaan etsimään paikkaa. Helpommin sanottu kun tehty, katsomot oli jo täynnä. Onneksi kaksi pientä peppua löysi vielä paikan istahtaa, ne vihoviimeiset. Kello 19.00, ensimmäinen ratsukko tuli sisään. Tätä mä olin odottanut, hyviä ratsastajia ja hienoja hevosia. Innostus vaihtui kuitenkin ahdistukseksi, seuraava työpäivä ei huvittanut enää ollenkaan. Ratsukot tulivat sisään ja menivät pois nopeaa tahtia, pian oli selvillä finaaleihin pääsijät. Pienen tauon jälkeen ensimmäiset finalistit tulivat sisään, oli aika ratkoa voittaja. Hienoja hevosia, korkeita pisteitä. Niistä oli ilta tehty. Kun ratsukot oli laitettu paremmuusjärjestykseen, oli aika lähteä kotiin. Hirveä nälkä, ei oltu syöty mitään moneen moneen tuntiin. Pysähdys ensimmäisellä vastaan tulevalla huoltoasemalla, nälkä lähti pois. Kotimatka meni vähän jännittäessä, päästäänkö tänään kotiin. Jännitys kuitenkin unohtui pian, mä halusin takaisin kisaradoille. Matka meni nopeasti, oltiin jo melkein kotona. Kun autokin toimi, päätettiin jatkaa ilman päämäärää hetki. Hetki venyi ja venyi, nähtiin vesiputous. Vilkaistiin toisiamme, mentiin sinne. Astuttiin ulos autosta, juuri satanut hento lumi valaisi pimeydessä. Kello oli jo yli keskiyön. Edessä vesiputouksen kohina, yllä tähtitaivas ja revontulet. Hullua, hihkuttiin yhteenääneen ja mentiin lähemmäs kohinaa. Tätä näkyä mä en ikinä unohda, ajattelin. Mä rakastan tätä paikkaa, oikeasti.

 
Kameran muistikortille tallentui muutama kuva hetkistä vesiputouksella, ne jaan teille myöhemmin. Aina pitäis muistaa olla spontaani, tehdä asioita joissa ei oo mitään järkee. Ne piristää, niistä saa voimaa jatkaa. Tän illan mä muistan aina.