Islannin tuulissa: Don't stop believing

Eilinen päivä meni niin työn touhussa, että illalla olin yksinkertaisesti niin väsynyt etten jaksanut alkaa kirjottaa mitään. Vaikka mun kyllä piti. Tulin tänne kaks viikkoo ja kaks päivää sitten. Oon ratsastanu varmaan lähemmäs kolmekymmentä eri hevosta. Oon kuitenkin koko tän ajan odottanu Sitä Hevosta. Semmosta jonka selkään kun nousee, tietää heti että tää se on. Semmosta, jonka selässä muistaa miks tätä tekee päivät pitkät ja miks tää on niin kivaa. Vaikka nää hevoset on kivoja ja tykkään osasta tositosi paljon, jää niistä jotain puuttumaan. Ehkä mun pitäis vaan lakata vertaamasta niitä Aroniin, koska tuskinpa sen kopioo tuun ikinä löytämään. Niinhän mä luulin vielä maanantai-iltana ;-) Eilen se hetki tais sitten olla. Ei Aronin kopio, mut aika lähellä. Se ei ollu rakkautta ensi selkäännousulla, vaan kolmannella. Se oli kun aikamatka parin vuoden taa, kun mä sillä Aronilla köpöttelin Leikon peltotiellä justjajust sen 10 minuuttia minkä se jotenkuten jakso juosta. Nyt vaan on hevosen väri ja maisemat muuttunu. Ja nyt mä ainakin luulen tietäväni mitä mun pitää tän kanssa tehdä. Ilmeisesti mun tekemisiin täällä luotetaan, kun sain maailmanmestarin pojan ratsastettavaksi. Luohan tää vähän paineita, mut katotaan kuinka mun käy :-)
Nuorista tammoista suurinosa on lenkkeillyt ulkona oikein mallikkaasti ja niistä on kuoriutunut oikein mukavia ratsun alkuja. Pari vielä odottaa ulos pääsyä, toisella ei oo vielä kenkiä ja toinen jatkaa urpoilua ;-) Muutaman kerran ratsastin jo sitä sisällä yksin ja kaikki meni tosi hyvin kunnes eilen, sain pienet rodeot. Tällä kertaa pysyin selässä ja tamman rauhoituttua jatkettiin harjoituksia taas yhteistuumin. Huomenna se toivottavasti saa kengät myös takajalkoihin, jos se vaan antaa niihin laittaa kengät... Melkonen prinsessa :-D
Tänään meinas lampaat päästä hengestään, kun viime viikolla talliin tullutta tammaa alettiin juoksuttaa. Se yritti ihan kaikkea muuta kuin juosta eteenpäin. Lopulta se kiipesi juoksutusympyrän seinän yli, suoraan toiseen lampaiden asuintiloista. Onneks lampaat oli just siinä toisessa osassa, niin säästyttiin litistyneiltä lampailta. Mähän tosiaan itse tulin vasta paikalle siinä vaiheessa kun se yritti pois sieltä lampaiden karsinasta. Pienen kiipeilyn jälkeen se oli hieman yhteistyöhaluisempi ja juoksutus saatiin kunnialla suoritettua.
Maanantaina mulle tuli oikeestaan ensimmäistä kertaa täällä ollessa semmonen fiilis, että nyt tarviis jonkun potkimaan vähän persuuksille ja kannustamaan. Oisin vaan niin tarvinnu jonkun sanomaan "kyllä se siitä" tai "kyllä sä osaat". Mulla oli koko päivän niin tumpelo olo, olin ihan pihalla ja tuntu että kaiken tein ihan väärin. Hevosetkin tuntu ihan karmeilta ja tuntu etten pystyny tekemään yhtään mitään korjatakseni asioita. Kaiken lisäks olin vielä tosi hidas. Kuin tilauksesta odottamattomalta taholta tuli illalla se mun kaipaama potku persuuksille. Tiistaina kaikki synkistely olikin tiessään ja hitsi kun tallissa olikin kivoja hevosia ja taivas oli taas niin kaunis jajajaja :-) Eihän näin kauniin taivaan alla voi olla muuta kun onnellinen.

No, nyt mä sit paljastan miten mun illat täällä kuluu... Sillon kun en kirjoita tänne tai katso salkkari-remixejä youtubesta tai pelaa Candy crush sagaa, mä oon vähän niinkun valokuvamallina. Tää on ollu monena iltana lasten niin suurta hupia, että päätinpä nyt jakaa teidän kaikkien kanssa nää, enjoy ;-)